Kuusipeura (Dama dama) on suhteellisen pienikokoinen, alun perin Lähi-idästä kotoisin oleva jalohirvilaji.[4] Sitä on siirretty riista- ja koriste-eläimeksi eri puolille maapalloa, ja sitä kasvatetaan myös tarhoissa lihantuotantoa varten. Kuusipeurat elävät yleensä laumoissa. Uroksilla on eläimen kokoon nähden suuret ja muodoltaan lapiomaiset sarvet. Kuusipeura jaetaan kahteen alalajiin, joista toinen on uhanalainen.
Kuusipeurasta on joskus käytetty rinnakkaisnimeä kuusihirvi.[4] Kuuseen viittaavat nimet perustuvat siihen, että suomalaiset kuusipeurat oleilevat talvisin tiheissä kuusikoissa, joissa ne ovat suojassa kylmiltä tuulilta.[5] Nisäkäsnimistötoimikunta ehdotti vuonna 2008, että lajin suomenkieliseksi nimeksi vaihdettaisiin täpläkauris.[6] Ehdotus on kuitenkin saanut osakseen arvostelua, ja esimerkiksi Suomen Metsästäjäliitto suosittelee käyttämään lajista edelleen metsästyslaissakin esiintyvää kuusipeura-nimeä.[7]
Nykyisen luokituksen mukaan kuusipeura on oman Dama-sukunsa ainoa laji,[2] joskin jotkin lähteet pitävät sen alalajia D. d. mesopotamica erillisenä lajina Dama mesopotamica.[8][1] Alalajista käytetään suomenkielisiä nimiä persiankuusipeura[4][9], persianhirvi[10], mesopotamianpeura[9] ja mesopotamiankuusipeura[11]. Nisäkäsnimistötoimikunnan ehdotus sen uudeksi nimeksi on persiankauris.[11]
Kuusipeura on sukupuuttoon kuolleen jättiläishirven eli irlanninhirven (Megaloceros giganteus) lähin elossa oleva sukulainen.[12] Lajien kantamuodot eriytyivät toisistaan noin kymmenen miljoonaa vuotta sitten.[12]
Kuusipeura on valkohäntäpeuraa hieman pienempi, mutta kuitenkin metsäkaurista paljon suurempi. Täysikasvuisen uroksen säkäkorkeus on 85–90 cm ja ruumiin pituus 1,3–1,6 metriä.[13][14] Eläimen häntä on 16–25 cm pitkä.[13] Aikuinen kuusipeura voi painaa 100–120 kilogrammaa,[14] mutta useimmiten paino jää alle sadan kilon.[5]
Kuusipeurasta on olemassa monia värivariaatioita. Luultavasti muuntelevuus johtuu lajin pitkästä tarhaushistoriasta.[5] Eläimen väritys vaihtelee mustasta valkeaan albiinoon. Tavallisin muoto on kuitenkin väritykseltään kesällä selkäpuolelta punaruskea tai kellanruskea[3] ja aksis- ja japaninhirven tavoin vaaleatäpläinen, ja talvella harmaanruskea ilman täpliä.[4][14] Vatsapuoli on ympäri vuoden vaalea.[13] Selkää pitkin kulkee musta juova ja valkeaa peräpeiliä reunustavat mustat kehysviivat.[5]
Kuusipeuraurokset ovat tunnettuja leveistä ja monihaaraisista, yläosastaan lapiomaisista sarvista, jollaisia ei Pohjois-Euroopassa ole kuusipeuran lisäksi ole muilla lajeilla kuin hirvellä.[14] Sarvien muoto ja koko vaihtelee yksilöittäin.[5] Sarvet putoavat vuosittain keväällä lisääntymisajan jälkeen, ja tilalle alkavat heti kasvaa uudet sarvet.[13][5] Sarvet kehittyvät melko nopeasti kesän aikana, ja uros keloo ne nahattomiksi ennen loppusyksyllä alkavaa kiima-aikaa.[5] Sarvet kasvavat sitä suuremmiksi, mitä vanhempi ja hyväkuntoisempi uros on.[13] Naarailla ei ole sarvia.
Kiima-aikana kuusipeuraurokset mylvivät kovaäänisesti.[5]
Kuusipeuran nimialalajin alkuperä on Välimeren itäpuolisella alueella Vähä-Aasiassa,[13] jossa se esiintyi Turkista Persiaan ulottuvalla alueella. Alkuperäisiä luonnonvaraisia populaatioita elää yhä eteläisessä Turkissa.[15]
Kuusipeuran leviäminen vieraslajina ihmisen avustuksella sai alkunsa 3 000 vuotta sitten, kun foinikialaiset kuljettivat niitä kauppa-aluksissaan uhrieläimiksi Etelä-Euroopan rannikoille.[13] Myöhemmin Rooman valtakunnassakin kuusipeuroja käytettiin jumalien palvontamenoissa, ja roomalaiset kuljettivat niitä mukanaan Hispaniaan, Galliaan, Germanian länsiosiin ja Britteinsaarille.[13] Roomalaisajalta peräisin olevia populaatioita on yhä jäljellä Britanniassa ja Saksassa.[13] Suurin osa Lähi-idän ulkopuolisista esiintymistä on kuitenkin saanut alkunsa vasta paljon roomalaisajan jälkeen. Kuusipeura on ollut suosittu tarha- ja puistoeläin esimerkiksi kuninkaallisten eläinpuistoissa.[13] Lajin nykyinen levinneisyys kattaa suurimman osan Keski- ja Etelä-Eurooppaa, ja erityisen runsaslukuinen se on Saksassa.[13]
Ruotsin ensimmäiset kuusipeurat, joita oli useita kymmeniä yksilöitä, toi maahan kuningas Juhana III 1500-luvulla.[13] Carl von Linnén tieteellinen lajikuvaus 1700-luvulla ilmeisesti perustuikin ruotsalaisiin kuusipeuroihin.[15] Kuitenkin vasta 1800-luvun lopulla Ruotsiin syntyi pysyvä, luonnonvarainen kanta.[13] Nykyisin laji esiintyy maassa monilla alueilla, kuten Götanmaalla ja Sveanmaalla.[13] Etelä-Norjassa on pienehkö, Oslonvuonon seudulla elävä kuusipeurakanta, joka sai alkunsa 1900-luvun alun istutuksista.[13] Lajia on istutettuna myös Suomessa ja Tanskassa.[14]
1800- ja 1900-luvuilla lajia istutettiin Euroopan lisäksi Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, Etelä-Afrikkaan, Japaniin[13], Australiaan ja Uuteen-Seelantiin.[15] Uudessa-Seelannissa runsaasti lisääntyneistä kuusipeuroista ja muista vierasperäisistä sorkkaeläimistä on ollut paljon haittaa, ja niitä on jouduttu metsästämään suuria määriä.[13] Laji on viety myös muutamille valtamerten saarille, kuten Fidžille ja Pienille Antilleille.[15] Laajan levinneisyytensä ansiosta nimialalaji on elinvoimainen.[1]
Persiankuusipeura sen sijaan on harvinaistunut huomattavasti. Aiemmin sitä tavattiin Irakissa, Israelissa, Jordaniassa, Libanonissa, itäisessä Turkissa ja mahdollisesti Syyriassa, mutta nykyisin vain läntisessä Iranissa.[15] Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN luokitteleekin sen erittäin uhanalaiseksi.[16]
Suomeen kuusipeuraa on tuotu useassa istutuskokeilussa, näistä ainoat pysyvät kannat ovat syntyneet kolmelle alueelle: Hyvinkäälle Kytäjän kartanon maille (istutus Ruotsista 1953–1954[13]) sekä Inkoon[17] (1935[13]) ja Paraisten[17] (1972–1973[13]) saaristoihin. Suurin populaatio on Hyvinkäällä.[14] Inkoossa eläimet ovat levittäytyneet alkuperäiseltä istutuspaikaltaan Hättön saaresta muutamille sen naapurisaarille, ja samaa elinalueen laajentamista on tapahtunut myös Länsi-Turunmaan Miraholmissa.[13] Yksittäisiä kuusipeuroja, pääasiassa uroksia, on tavattu vaeltamasta kaukanakin vakituisilta esiintymisalueilta.[5] Vuonna 2006 Suomessa arvioitiin elävän yhteensä noin 600 yksilöä.[18] Kannat kestävät vähäistä metsästystä, mutta talviruokinta on edellytys liian suuren kuolleisuuden vähentämiseksi, koska lajin pakkasensietokyky on heikko ja paksu lumikerros haittaa sen liikkumista ja ravinnonhankintaa.[14][13] Metsästäjien saama vuotuinen saalis on 2000-luvulla ollut keskimäärin 150 yksilöä.[19]
Syntyneiden kolmen populaation lisäksi kuusipeuraa yritettiin 1800- ja 1900-luvuilla istuttaa Suomessa usealle muullekin paikkakunnalle. Ensimmäinen siirto tapahtui vuonna 1890 Saksasta Karlbergin kartanon eli Aulangon,[13] alueelle nykyiseen Hämeenlinnaan. Nämä yksilöt myöhemmin kuitenkin pyydystettiin ja vietiin Korkeasaaren eläintarhaan Helsinkiin.[13] Eläintarhassa lauma kasvoi, ja vuonna 1935 sitä pienennettiin siirtämällä kaksi paria Tammelassa ja sama määrä Vanajalla sijainneisiin aitauksiin.[13] Tammelassa peurat pysyivät tarhassaan, mutta Vanajalla ne karkasivat ja elivät muutaman vuoden ajan puolivilleinä.[13] Kummaltakin alueelta kuusipeurat hävisivät kokonaan vuoteen 1943 mennessä.[13] Nykyisin Kotkaan kuuluvaan Karhulaan vapautettiin muutamia kuusipeuroja vuonna 1936, mutta niistä ei ole tehty havaintoja 1950-luvun jälkeen.[13] Vuonna 1937 Korkeasaaresta siirrettiin kuusi yksilöä Lieksan Kolille.[13] Ne eivät menestyneet, vaan viimeinen yksilö jouduttiin lopettamaan vuonna 1940.[13]
Euroopassa kuusipeuran tyypillisintä elinympäristöä ovat peltojen ympäröimät pienehköt lehtimetsät.[14] Levinneisyysalueensa pohjoisosissa ne oleilevat talvisin kuusitiheiköissä.[5]
Kuusipeura on laumaeläin, joka on liikkeellä enimmäkseen päiväsaikaan.[14] Laumat ovat suurimmillaan talvisin.[13] Lajitovereiden puutteessa yksinäinen kuusipeura voi lyöttäytyä muiden hirvieläinlajien tai laitumella olevien hevosten ja nautojen laumoihin.[5] Laji pyrkii välttämään petoeläimiä oleilemalla aukeilla paikoilla ja juoksemalla nopeasti.[13] Koska syvä lumihanki haittaa juoksemista, kuusipeura on Pohjoismaiden oloissa alttiimpi saalistukselle kuin esimerkiksi valkohäntäpeura ja metsäkauris, jotka pyrkivät ensisijaisesti piiloutumaan pedoilta.[13]
Muiden hirvieläinten tapaan kuusipeurakin on kasvinsyöjä. Se käyttää ravinnokseen pääasiassa ruohoja,[13] mutta myös juurikasveja, hedelmiä, tammenterhoja[13] ja sieniä.[14] Varsinkin keväisin ja syksyisin se ruokailee mielellään viljapelloilla.[14] Talvella se hyödyntää puuvartisten kasvien osia, kuten neulasia.[13] Talvisin myös ihmisen harjoittamalla ruokinnalla on paikoitellen suuri osuus ravinnonhankinnassa.[5] Kuusipeurojen tapa liikkua suurina laumoina, syödä neulasia ja keloa sarviaan nuoriin puihin voi johtaa paikallisesti merkittäviinkin metsätuhoihin.[13] Ne saattavat aiheuttaa vahinkoa myös puutarhoissa.[5]
Kuusipeurojen kiima-aika on myöhään syksyllä,[14] Pohjoismaiden oloissa se alkaa yleensä loka-marraskuussa.[5] Naaras synnyttää noin kahdeksan kuukauden tiineysajan jälkeen[14] kesäkuussa. Se saa kerrallaan yleensä vain yhden vasan.[14]
Naaraat ovat täysikasvuisia 4–6-vuotiaina ja urokset 5–9-vuotiaina.[20] Laji voi elää vankeudessa jopa 21-vuotiaaksi,[20] mutta luonnossa elinikä jää yleensä lyhyemmäksi.
Kuusipeura on paikkauskollinen, tottuu helposti ihmisen läsnäoloon, pysyy matalassakin aitauksessa, kestää tauteja, kasvaa nopeasti ja pystyy hyödyntämään runsaskuituistakin heinää, joten se on vuosisatojen ajan ollut suosittu puisto- ja tarhaeläin esimerkiksi linnojen mailla.[13] Kuusipeurojen tarhakasvatus on nykyisin varsin yleistä Amerikassa ja Uudessa-Seelannissa sekä Euroopassa esimerkiksi Ruotsissa ja Saksassa, ja sitä on harjoitettu muutamin paikoin Etelä-Suomessakin.[13][5] Peuroja kasvatetaan yleensä käytöstä poistuneilla karjan metsälaitumilla tai muilla kesantoalueilla.[13] Kuusipeuraa on jalostettu vähemmän kuin perinteisiä kotieläimiä, mutta senkin kohdalla on suosittu rauhallisia, tehokkaasti lisääntyviä ja lihanlaadultaan hyviä yksilöitä.[13] Kuusipeuran lihaa pidetään yhtenä parhaimmista nisäkäsperäisistä lihalaaduista.[5]
Kuusipeura kuuluu Suomen metsästyslaissa mainittaviin riistaeläimiin.[21] Sen metsästysaika on syyskuun viimeisestä lauantaista tammikuun 31. päivään.[22] Kuten muillakin hirvieläimillä, naaras, jota seuraa alle vuoden ikäinen vasa, on ympäri vuoden rauhoitettu.[22]
Kuusipeura (Dama dama) on suhteellisen pienikokoinen, alun perin Lähi-idästä kotoisin oleva jalohirvilaji. Sitä on siirretty riista- ja koriste-eläimeksi eri puolille maapalloa, ja sitä kasvatetaan myös tarhoissa lihantuotantoa varten. Kuusipeurat elävät yleensä laumoissa. Uroksilla on eläimen kokoon nähden suuret ja muodoltaan lapiomaiset sarvet. Kuusipeura jaetaan kahteen alalajiin, joista toinen on uhanalainen.
