Sapelibeisa eli sapeliantilooppi[2] (Oryx dammah) on Afrikan pohjoisosista kotoisin oleva suurikokoinen sorkkaeläin. Laji eli aiemmin Saharan reuna-alueiden puoliaavikoilla sateiden ja ravinnon perässä vaeltaen. Nykyisin se on davidinhirven ohella toinen kahdesta nisäkäslajista, jotka on IUCN:n uhanalaisuusluokituksessa arvioitu luonnosta hävinneiksi.[3] Istutettuja tarhaeläimiä elää nykyään Tunisian, Marokon ja Senegalin aidatuilla suojelualueilla, mutta täysin luonnonvaraisista sapelibeisoista ei ole saatu tietoa vuoden 1988 jälkeen.[1] Laji pärjää hyvin vankeudessa, ja muinaiset egyptiläiset pitivät sitä kotieläimenä.[4]
Sapelibeisa on ulkonäöltään hevosmainen[5] ja jykevä.[2] Keihäsantiloopiksi se on keskikokoinen. Laji on pienempi kuin itäafrikanbeisa (Oryx beisa), mutta suurempi kuin valkobeisa (Oryx leucoryx).[6] Sapelibeisan ruumiinpituus on 160-175 senttimetriä, säkäkorkeus 110-125 senttimetriä ja paino 180-200 kilogrammaa. Hännän pituus on noin 60 senttimetriä.[7] Naaraat ovat pienempiä kuin urokset. Lajin selkä ja kyljet ovat kellanvalkoiset ja vatsa sekä jalkojen sisäsivut valkeat. Kaula, rinta ja toisinaan myös raajojen yläosat ovat punaruskeat. Eri yksilöt ovat kuitenkin hieman eri värisiä. Vaaleassa päässä[2] on kuusi himmeänruskeaa värilaikkua, joista yksi on sarvien välissä, kaksi korvien välissä ja toiset kaksi silmien ja sarvien välissä. Kuudes laikku kulkee kuononselkää pitkin.[8] Sierainten välissä on myös ruskea laikku. Häntä on mustaa tupsua lukuun ottamatta valkea.[2] Silmät, sieraimet, huulet ja korvien sisäosat ovat mustat.[9] Lajin karvapeite on lyhyt, ihonmyötäinen ja karkea. Selkärangan kohdalla ja niskassa on hieman pidempää karvoitusta kuin muualla vartalossa.[8]
Sapelibeisan sarvet ovat pitkät ja ohuet.[2] Ne kaartuvat loivasti taakse ja sivuille, ja kääntyvät kärjistä alaspäin.[8] Sarvissa on yhteensä 30–40 rengasharjannetta.[2] Muiden keihäsantilooppien tavoin sapelibeisallakin urosten sarvet ovat yleensä paksummat kuin naarailla. Sarvien keskipituus on noin metri, mutta yli 1,2 metrin mittaisiakin sarvia on havaittu.[6] Lajin suuret, levitetyt sorkat mahdollistavat kävelyn hiekassa.[10] Sapelibeisan kellanvaalea pohjaväri auttaa sitä sulautumaan aro- ja aavikkomaisemaan.[11] Vaalea turkki auttaa myös heijastamaan erämaan lämpöä.[12]
Sapelibeisa oli aiemmin yksi Pohjois-Afrikan tavallisimmista suurnisäkkäistä. Pohjoisessa sen levinneisyys ulottui aiemmin Marokosta ja Tunisiasta Egyptiin, ja etelässä Mauritaniasta Sudaniin.[10] Sitä tavattiin siis kaikissa Saharan reunavaltioissa Atlantilta Punaisellemerelle. Pohjoisrajana oli Atlasvuoristo ja etelässä 12°-14° pohjoinen leveyspiiri. Saharan eteläpuolen ja pohjoispuolen populaatioiden uskotaan olleen aavikkovyöhykkeen toisistaan erottamia.[2]
Lajin alkuperäistä elinympäristöä olivat Saharan reunamien puoliaavikot, joissa kasvaa harvakseltaan pensaita ja alavilla mailla myös puita.[2] Saharan eteläpuolisella alueella laji eli Sahelin ja varsinaisen aavikon välimaastossa sijaitsevalla puoliaavikkoalueella, jossa vuotuinen sademäärä jää 350 millimetrin alapuolelle.[10] Varsinaisella aavikolla tai Sahelin pensaikkoalueella sapelibeisat liikkuivat vain harvoin.[1]
Sapelibeisat ovat liikkeellä aamu- ja iltahämärässä sekä joskus täysikuun aikaan yölläkin. Kun sapelibesisoja vielä eli vapaana, ne vaelsivat pitkiäkin matkoja sateita ja niiden tuottamia tuoreita laitumia etsiessään.[2] Laumat vaelsivat sadekaudeksi pohjoiseen Saharan suuntaan ja palasivat kuivaksi kaudeksi etelään.[7] Sadekaudella ne saattoivat kerääntyä tuhatpäisiksi laumoiksi. Muina aikoina lauma käsitti yleensä vain 15-60 yksilöä. Laumaa johtaa vanha uros. Urokset saattoivat myös liikkua samassa laumassa punakaulagasellien kanssa.[2] Laji voi liikkua myös dorkasgasellien seurassa.[13] Lajin yksilöt ovatkin hyvin seurallisia ja haluttomia liikkumaan yksin.[7] Sapelibeisan päästämiä ääniä ovat matala murahtelu ja uhattuna myös määkiminen.[14]
Sapelibeisan merkittävimpiä luonnollisia vihollisia olivat aiemmin leijona, leopardi, hyeenat ja hyeenakoira.[7]
Sapelibeisan ravinto koostuu heinistä, akaasian lehdistä, mehikasveista, yrteistä, juurista, silmuista ja toisinaan hedelmistä.[2][12] Useiden fyysisten sopeutumien ansiosta sapelibeisa pärjää viikkoja tai jopa kuukausia juomatta lainkaan vettä. Lajin erikoistuneet munuaiset rajoittavat virtsantuotantoa ylimääräisen vedenhukan ehkäisemiksi. Veden säästämisessä auttaa myös se, että sapelibeisa alkaa hikoilla vasta silloin kun sen ruumiinlämpö nousee yli 46,5 celsiusasteeseen.[7]
Sapelibeisat parittelevat erityisissä pariutumiskehissä. Pariutumisrituaalin aikana uros ja naaras seisovat rinnakkain päät eri suuntiin osoittaen. Sitten ne alkavat kierrellä toisiaan ympäri, kunnes naaras juoksee pois tai suostuu parittelemaan.[6] Naaraat synnyttävät yleensä maaliskuussa ja lokakuussa.[10] Naaraan kantoaika kestää 8-8,5 kuukautta,[7] jonka jälkeen se eroaa muutamaksi tunniksi laumastaan synnyttämään[10] yleensä vain yhden vasan. Kaksoset ovat harvinaisia.[15] Vasa painaa syntyessään 9-14,8 kilogrammaa.[16] Emo imettää sitä noin 14 viikkoa,[7] minkä jälkeen vasa on jo täysin itsenäinen.[10] Sapelibeisasta tulee sukukypsä 1,5-2 vuoden ikäisenä. Sen elinikä voi olla jopa 20 vuotta.[7]
Sapelibeisan taantumisen uskotaan alkaneen jo roomalaisaikoina. Laji hävisi kokonaan Saharan pohjoisreunalta 1900-luvun alkuun mennessä. Egyptistä se hävisi jo 1850-luvulla.[2] Etelässä levinneisyys pysyi lähes yhtenäisenä 1960-luvulle asti, mutta seuraavalla vuosikymmenellä levinneisyysalue sirpaloitui jo useaan erilliseen paikkaan. 1980-luvulla sapelibeisoja oli enää Tšadissa ja Nigerissä. Tšadissa lajin uskotaan sinnitelleen pisimpään,[17] mutta vuoden 1988 jälkeen luonnonvaraisista sapelibeisoista ei olla saatu varmaa tietoa. Vahvistamattomia havaintoja sanotaan tehdyn vielä tämänkin jälkeen Tšadissa ja Nigerissä, mutta alueella tehdyissä tutkimuksissa sapelibeisoja ei ole havaittu.[1] Väitetyt havainnot johtuvat melko todennäköisesti siitä, että sapelibeisat on sekoitettu muihin lajeihin, kuten punakaulagaselleihin.[18]
Syitä lajin häviämiseen olivat elinympäristöjen väheneminen, liiallinen metsästys, kilpailu karjan kanssa ja levinneisyysalueella käydyt sodat.[18] Myös aavikoituminen on tuhonnut lajin elinalueita. Paikalliset ovat perinteisesti olleet liikkuvia paimentolaisia, mutta nyttemmin he ovat asettuneet aloilleen lähelle vedensaantipaikkoja ja karkottaneet beisat kauemmas.[2] Metsästystä pidetään kuitenkin suurimpana yksittäisenä syynä lajin häviämiselle luonnosta.[18]
Sapelibeisa olisi kuollut sukupuuttoon ilman vankeudessa lisääntyviä eläimiä. Niitä eli tarhoissa jo 1940- ja 1950-luvulla, mutta suurin osa nykyään elävistä sapelibeisoista polveutuu Tšadista 1960-luvulla pyydystetyistä eläimistä ja niiden jälkeläisistä, jotka sijoitettiin Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan sekä myöhemmin Australaasiaan tarhaamisohjelmaa varten. Kaikki nykyään elävät lajin yksilöt polveutuvat pienestä eläinmäärästä, ehkä alle viidestäkymmenestä luonnosta pyydystetystä yksilöstä.[19]. Nykyisin sapelibeisa on antiloopeista toiseksi runsaslukuisin vankeudessa. Vain besoaariantilooppi on sitä yleisempi.[15] Pelkästään Texasin riistatiloilla elää vähintään 10 000 sapelibeisaa.[20]
Palautusistutukset aloitettiin vuonna 1985 Bou Hedman kansallispuistossa Tunisiassa, josta sapelibeisat olivat hävinneet vasta vuonna 1935.[2] Myöhemmin lajia istutettiin myös samassa maassa sijaitsevaan Sidi Touin kansallispuistoon, Marokon Souss Massan kansallispuistoon sekä Senegalissa sijaitseviin Guembeulin eläimistönsuojelualueelle ja Ferlon kansallispuistoon.[21] Sapelibeisoja on istutettu myös Israeliin, joka ei ole lajin luontaista elinaluetta.[10] Myös Sous Massan kansallispuisto saattaa olla alkuperäisen levinneisyyden ulkopuolella.[1]
Vuonna 2006 Tunisian kansallispuistoissa eli yhteensä 167 sapelibeisaa, ja Marokossa Souss-Massan kansallispuistossa oli vuonna 2005 yhteensä 240 beisaa. Senegalissa, Guembeulin ja Ferlon suojelualueilla eli yhteensä 30 yksilöä. Kaikki Afrikan suojelualueilla elävät populaatiot ovat aidatuilla alueilla.[1]
Sapelibeisan kuvia on löydetty lukuisista saharalaista kalliopiirroksista, joista jotkin ovat jopa 8 500 vuotta vanhoja. Näitä kuvia on muun muassa Aïrvuoriston, Hoggarin, Ténérén ja Tibestin kallioissa. Muinaiset egyptiläiset käyttivät eläimestä nimeä "rãn". He kesyttivät ja kasvattivat beisoja kotieläiminään. Sapelibeisojen kuvia on löydetty myös 3 000 vuotta vanhasta Khnumhotepin hautakammiosta, jonka freskossa nubialaiset orjat paimentavat sapelibeisalaumaa. Beisojen pitämisen syistä on kiistelty. Erään tutkijan mukaan niitä lihotettiin uhrilahjoiksi uskonnollisia menoja varten, toisen mukaan niitä kasvatettiin ruuaksi. Kummankin teorian mukaan kuolleen valtaherran varallisuus mitattiin hänellä olleen mendesinantilooppi- ja sapelibeisalauman koon perusteella.[4]
Sapelibeisat olivat neoliittiselta kaudelta aina 1900-luvun lopulle asti suosittua riistaa.[4] Nykyään ne palvelevat ehkä eniten ekoturismia.[6]
Sapelibeisa eli sapeliantilooppi (Oryx dammah) on Afrikan pohjoisosista kotoisin oleva suurikokoinen sorkkaeläin. Laji eli aiemmin Saharan reuna-alueiden puoliaavikoilla sateiden ja ravinnon perässä vaeltaen. Nykyisin se on davidinhirven ohella toinen kahdesta nisäkäslajista, jotka on IUCN:n uhanalaisuusluokituksessa arvioitu luonnosta hävinneiksi. Istutettuja tarhaeläimiä elää nykyään Tunisian, Marokon ja Senegalin aidatuilla suojelualueilla, mutta täysin luonnonvaraisista sapelibeisoista ei ole saatu tietoa vuoden 1988 jälkeen. Laji pärjää hyvin vankeudessa, ja muinaiset egyptiläiset pitivät sitä kotieläimenä.
