nomes no trilho de navegação
Làrix de Gmelin o Làrix Dahurià, (Larix gmelinii) és un arbre del gènere Larix natiu de l'est de Sibèria, i els adjacents nord-est de Mongolia, nord-est de la Xina (Heilongjiang) i Corea del nord.
Rep el nom en honor del botànic Johann Georg Gmelin.
Larix gmelinii és una conífera caducifòlia de mida mitjana, arriba a 10-30 m d'alt, rarament 40 m. Les fulles són aciculars de color verd pàl·lid de 2-3 cm de llarg; es tornen groc brillant abans de caure a la tardor. Les pinyes són ovoides i erectes d'1-2 cm de llargada i les pinyes velles romenen a l'arbre molts anys.
Hi ha tres varietats biològiques:
L'espècie Larix principis-rupprechtii està estretament relacionada i es tracta com una quarta varietat per molts botànics (L. gmelinii var. principis-rupprechtii) ocorre en la regió de les muntanyes Wutai Shan a l'oest de Beijing.
Larix sibirica també està estretament relacionada i es fa un híbrid natural anomenat Larix × czekanowskii.
Entre els nombrosos sinònims hi ha Larix cajanderi, L. dahurica, L. kamtschatica, L. komarovii, L. kurilensis, L. lubarskii, L. ochotensis.
Larix gmelinii forma enormes boscos a la taigà de l'est de Sibèria creixent des dels 50 m als 1.200 m d'altitud tant en sòls de torbera com en sòls ben drenats incloent els sòls prims del permagel. És únic en dos aspectes, essent el límit arbori del nord del món amb boscos a latitud 72° 31′ N at Lukunsky (105° 03′ E) i 72° 28′ N at Ari-Mas (102° 15′ E) els dos a la vall del riu Khatanga, i també l'arbre més resistent al fred del món tolerant temperatures per sota de -70 °C, a la regió d'Oimiakon–Verkhoiansk a la república de Sakhà on està registrat un làrix de 919 anys.[2]
No creix fàcilment en zones on els hiverns no són freds. L'hivern de Gran Bretanya li resulta massa suau i emet les fulles ja al mes de gener i aleshores aquestes fulles les maten les gelades. En canvi a la seva zona d'origen les fulles surten molt més tard i no es glacen.
Làrix de Gmelin o Làrix Dahurià, (Larix gmelinii) és un arbre del gènere Larix natiu de l'est de Sibèria, i els adjacents nord-est de Mongolia, nord-est de la Xina (Heilongjiang) i Corea del nord.
Rep el nom en honor del botànic Johann Georg Gmelin.
Modřín dahurský (Larix gmelinii) je druh jehličnatého stromu z čeledi borovicovitých, který je domovem ve východní Sibiři a v přilehlých oblastech severovýchodního Mongolska a Číny (Chej-lung-ťiang) a v Severní Koreji.
Je to strom středního vzrůstu, který ve své domovině dorůstá výšky 10–30 m, výjimečně až 40 m. Průměr kmene bývá 1–1,5 m. Borka je tmavě červenohnědá, odlupčivá, větévky slabě pýřité, jehlice šedozelené. Šišky dozrávají již na podzim, zprvu jsou červené, zralé leskle hnědé.
Poddruh Larix gmelinii var. japonica z nejvýchodnější části Sibiře a Kurilských ostrovů má stejný vzrůst. Hodí se i do oblastí s mrazivou zimou. Tuhé jehlice jsou srpovitě zahnuté, šišky dlouhé až 25 mm. Pásmo 2-9.
Obrázky, zvuky či videa k tématu modřín dahurský ve Wikimedia Commons
Modřín dahurský (Larix gmelinii) je druh jehličnatého stromu z čeledi borovicovitých, který je domovem ve východní Sibiři a v přilehlých oblastech severovýchodního Mongolska a Číny (Chej-lung-ťiang) a v Severní Koreji.
Je to strom středního vzrůstu, který ve své domovině dorůstá výšky 10–30 m, výjimečně až 40 m. Průměr kmene bývá 1–1,5 m. Borka je tmavě červenohnědá, odlupčivá, větévky slabě pýřité, jehlice šedozelené. Šišky dozrávají již na podzim, zprvu jsou červené, zralé leskle hnědé.
Poddruh Larix gmelinii var. japonica z nejvýchodnější části Sibiře a Kurilských ostrovů má stejný vzrůst. Hodí se i do oblastí s mrazivou zimou. Tuhé jehlice jsou srpovitě zahnuté, šišky dlouhé až 25 mm. Pásmo 2-9.
Dahurisk lærk (Larix dahurica eller Larix gmelinii[1]) er en art af lærkefamilien, der naturligt hører hjemme i det østlige Sibirien, nordøstlige Mongoliet, nordøstlige Kina og Nordkorea. Arten er det træ, der vokser nordligst i verden, idet det er fundet på 72° 31' N, og samtidig er det det mest kuldetolerante træ, da det har overlevet -70° C.
Dahurisk lærk er et middelhøjt løvfældende nåletræ på 10-30 m højde med en stamme på op til 1 m i diameter og har en bredt kegleformet krone. Nålene er 2-3 cm lange og lysegrønne; de bliver gule og orange, inden de falder af om efteråret. Koglerne er oprette og ægformede, 1-2 cm store. De er først grønne, men bliver efterhånden brune og åbner sig, efterhånden som frøene modner, 3-5 måneder efter bestøvningen. Gamle kogler bliver normalt siddende på træet i årevis, idet de visner og bliver grålige.
Træet er ud over de to nævnte botaniske navne også kendt under flere andre navne, bl.a. L. cajanderi, L. kurilensis og L. kamtschatica.
Der er tre varieteter:
Dahurisk lærk (Larix dahurica eller Larix gmelinii) er en art af lærkefamilien, der naturligt hører hjemme i det østlige Sibirien, nordøstlige Mongoliet, nordøstlige Kina og Nordkorea. Arten er det træ, der vokser nordligst i verden, idet det er fundet på 72° 31' N, og samtidig er det det mest kuldetolerante træ, da det har overlevet -70° C.
Dahurisk lærk er et middelhøjt løvfældende nåletræ på 10-30 m højde med en stamme på op til 1 m i diameter og har en bredt kegleformet krone. Nålene er 2-3 cm lange og lysegrønne; de bliver gule og orange, inden de falder af om efteråret. Koglerne er oprette og ægformede, 1-2 cm store. De er først grønne, men bliver efterhånden brune og åbner sig, efterhånden som frøene modner, 3-5 måneder efter bestøvningen. Gamle kogler bliver normalt siddende på træet i årevis, idet de visner og bliver grålige.
Die Dahurische Lärche (Larix gmelinii) ist eine Pflanzenart in der Gattung der Lärchen (Larix) innerhalb der Familie der Kieferngewächse (Pinaceae).
Die Dahurische Lärche ist ein laubabwerfender Baum von kegeligem bis schmal-säulenförmigem Wuchs, der Wuchshöhen von bis zu etwa 35 Meter und Stammdurchmesser (Brusthöhendurchmesser) von 1,5 Meter erreicht. Die Borke an jungen Bäumen ist glatt und rotbraun; sie wird später dunkler, grauer und schuppig. Die Rinde junger etwa 1 mm dicker Zweige ist gelbbraun und wird später graubraun. Die hellgrünen nadelförmigen Blätter verfärben sich im Herbst gelb. Sie sind an Langtrieben spiralig angeordnet und an Kurztrieben stehen bündelig 20 bis 30 Nadeln zusammen. Die Nadeln weisen eine Länge von 15 bis 30 mm und eine Breite von 0,5 bis 1 mm auf.
Die Dahurische Lärche ist einhäusig getrenntgeschlechtig (monözisch). Die männlichen Zapfen stehen an Kurztrieben, sind 5 bis 7 mm lang und gelb. Die weiblichen Zapfen stehen an Kurztrieben durch einen gebogenen Stiel aufrecht. Die Zapfen weisen eine Länge von 0,8 bis 4 cm und einen Durchmesser von 0,8 bis 3 cm auf. Sie sind anfangs purpurrot, bei Reife werden sie braun; alte Zapfen verbleiben am Baum, bis die Zweige abfallen. Jeder Zapfen besitzt 14 bis 45 fünfkantige bis eiförmige, im mittleren Bereich des Zapfens 0,5 bis 1,5 × 0,4 bis 1,2 cm große Samenschuppen. Die Deckschuppen weisen ein Drittel bis die Hälfte der Länge der Samenschuppen auf. Die Samen sind grau mit hellbraunen Punkten, 2 bis 3 × 1 bis 2 mm groß – mit dem leuchtend orange-braunen Flügel 10 mm. Die Bestäubung erfolgt im Mai bis Juni und die Samenreife im September.
Die Chromosomenzahl beträgt 2n = 24.[1]
Die Heimat der Dahurischen Lärche ist Ostasien. Selten wird sie auch als Parkbaum gepflanzt.
Die Dahurische Lärche ist der am weitesten im Norden (72° 30' N, 102° 27' O) überlebensfähige Baum. Unter diesen extremen klimatischen Bedingungen wächst sie jedoch nur zu einem hingekauerten Strauch. Zudem zählt sie neben der Ostasiatischen Zwerg-Kiefer (Pinus pumila) zu den winterhärtesten Bäumen, da sie Temperaturen von −70 °C schadlos widerstehen kann.
Die Erstbeschreibung erfolgte im Jahr 1854 durch Franz Josef Ruprecht. Ihren wissenschaftlichen Namen trägt die Dahurische Lärche nach dem Sibirienforscher und Verfasser der Flora Sibirica Johann Georg Gmelin.
Die Dahurische Lärche (Larix gmelinii (Rupr.) Kuzen.) hat folgende Synonyme: Abies gmelinii Rupr., Abies kamtschatica Rupr., Larix dahurica Trautv., Larix kamtschatica (Rupr.) Carrière.
Man unterscheidet vier Varietäten:
Die Dahurische Lärche (Larix gmelinii) ist eine Pflanzenart in der Gattung der Lärchen (Larix) innerhalb der Familie der Kieferngewächse (Pinaceae).
Гмелин лисвень (лат. Larix gmelinii) – быдмассэзлӧн пожум котырись лисвень увтырын торья вид. Лисвеньыс быдмӧ 10-30 метра вылына да овлӧ 1 метра кыза диаметрын. Лисвень пантасьӧ Азияын.
Гмелин лисвень (лат. Larix gmelinii) – быдмассэзлӧн пожум котырись лисвень увтырын торья вид. Лисвеньыс быдмӧ 10-30 метра вылына да овлӧ 1 метра кыза диаметрын. Лисвень пантасьӧ Азияын.
Larix gmelinii, the Dahurian larch or Gmelin larch, is a species of larch native to eastern Siberia and adjacent northeastern Mongolia, northeastern China (Heilongjiang), South Korea and North Korea.
Larix gmelinii is a medium-sized deciduous coniferous tree reaching 10–30 m tall, rarely 40 m, with a trunk up to 1 m diameter. The crown is broad conic; both the main branches and the side branches are level, the side branches only rarely drooping. The shoots are dimorphic, with growth divided into long shoots (typically 5–30 cm long) and bearing several buds, and short shoots only 1–2 mm long with only a single bud. The leaves are needle-like, light green, 2–3 cm long; they turn bright yellow to orange before they fall in the autumn, leaving the variably downy reddish-brown shoots bare until the next spring.
The cones are erect, ovoid, 1–2 cm (rarely 2.5 cm) long, with 15–25 moderately reflexed seed scales; they are green (rarely purple) when immature, turning brown and opening to release the seeds when mature, 3–5 months after pollination. The old cones commonly remain on the tree for many years, turning dull grey-black.
The scientific name honours Johann Georg Gmelin. Due to the species' variability, it has acquired numerous synonyms in the botanical literature, including L. cajanderi, L. dahurica, L. kamtschatica, L. komarovii, L. kurilensis, L. lubarskii, L. ochotensis.
Dahurian larch intergrades with the closely related Siberian larch L. sibirica of central and western Siberia where their ranges meet along the Yenisei Valley; the resulting hybrid is named Larix × czekanowskii.
As of April 2022, Plants of the World Online accepts four varieties:[2]
Larix gmelinii forms enormous forests in the eastern Siberian taiga, growing at 50–1,200 m altitude on both boggy and well-drained soils, including on the shallow soils above permafrost. It is unique in two respects, being the northernmost tree in the world, reaching 73° 04' 32" N 102° 00' 00" E as creeping forms of the trees in the tundra of the Taymyr Peninsula, 72° 55' 07" N 106° 08' E as comparatively vertical growing single trees and small groups of trees, 72° 31' N 105° 03' E at Lukunsky grove and 72° 28' N 102° 15' E at Ary-Mas as the subtundra sparse forests which are situated both in the Taymyr Peninsula, Khatanga river basin,[4] and also the most cold-hardy tree in the world, tolerating temperatures below -70 °C in the Oymyakon–Verkhoyansk region of Yakutia.[5] One tree in Yakutia was recorded as being 919 years old.[6]
Dahurian larch is occasionally grown in botanical gardens in Europe and North America; it is not an easy tree to grow in areas with mild winters as it is adapted to a long period of winter rest; the warm winter weather in Britain can tempt it into leaf as early as the start of January, with the tender young leaves then being killed by the next frost. In its native region, daily minimum temperatures above freezing do not occur until late May or June, with no further frost until the brief summer is over.
Larix gmelinii cone scales are used as food by the caterpillars of the tortrix moth Cydia illutana.
Young female cone and emerging needles
Bark
Short shoots, just after bud break
_(37535368894).jpg)
Shoots in fall
_(26470319579).jpg)
Larix gmelinii var. olgensis in fall, Arnold Arboretum of Harvard University, accession #365-97*A.
Old female cone
Larix gmelinii, the Dahurian larch or Gmelin larch, is a species of larch native to eastern Siberia and adjacent northeastern Mongolia, northeastern China (Heilongjiang), South Korea and North Korea.
La daura lariko (Larix gmelinii), estas larikospecio, indiĝena en orienta Siberio, kaj en najbara nordorienta Mongolujo, nordorienta Ĉinujo (provinco Hejlongĝjango) kaj Nord-Koreujo.
La daura lariko estas mezgranda decidua pingloarbo atinganta altecon de 10-30 m , malofte 40 m, kun trunko ĝis diametro de 1 m. La krono estas larĝe konusforma; kaj la principaj branĉoj kaj la flankobranĉoj estas horizontalaj, la flankobranĉoj nur malofte pendantaj. La ŝosoj estas dimorfaj, kun kresko dividita en longajn ŝosojn (tipe 5-30 cm longaj) kaj portante plurajn burĝonojn, kaj mallongajn ŝosojn nur 1-2 mm longaj kun nur ununura burĝono. La folioj estas pinglo-similaj, hele verdaj, 2-3 cm longaj, kaj estiĝante brile flavaj ĝis oranĝkoloraj ĝis antaŭ ol ili falas en la aŭtuno, postlasante la varie lanugajn ruĝet-brunajn ŝosojn nudaj ĝis la venonta printempo.
La strobiloj rekte staras, estas ovoformaj, longas 1-2 cm (malofte 2,5 cm), kun 15-25 modere refleksitaj semoskvamoj; ili estas verdaj ( malofte purpuraj ) kiam nematuraj, estiĝante brunaj kaj malfermiĝante por liberigi la semojn kiam maturaj, 3-5 monatojn post polenado. La malnovaj konusoj kutime restas sur la arbo dum multaj jaroj, montriĝante obtuze griznigraj.
De tiu palearktisa specio ekzistas tri varioj :
La parenca princ-rupreĥta lariko (Larix principis-rupprechtii) estas traktata kiel kvara vario (L. gmelinii var. principis-rupprechtii) fare de multaj botanikistoj; ĝi havas disan arealon en la Wutai-monto okcidente de Pekino, apartigata de la tipa L. gmelinii je proksimume 1000 da kilometroj, kaj malsamas pri la posedo de pli grandaj (2-4 cm) strobiloj kun pli da skvamoj.
La daura lariko hibridiĝas kun la parenca siberia lariko (L. sibirica) de centra kaj okcidenta Siberio kie iliaj arealoj renkontas en la Jenisejo-Valo; la rezulta hibrido estas nomita Larix × czekanowskii.
La scienca nomo honoras Johann Georg Gmelin. Pro la ŝanĝebleco de la specio, ĝi akiris multajn sinonimojn en la botanika literaturo, inkluzive de L. cajanderi, L. dahurica, L. kamtschatica, L. komarovii, L. kurilensis, L. lubarskii, L. ochotensis.
La daura lariko konstituas grandegajn arbarojn en la orient-siberia tajgo, kreskante je altitudoj inter 50-1 200 m kaj sur torfejoj kaj sur bone drenitaj grundoj, kaj sur la malprofundaj grundoj super permafrosto. Ĝi estas unika laŭ du vidpunktoj, estante la plej norda arbo en la mondo, atingante 72° 31' N ĉe Lukunsky-arbareto (105° 03' E) kaj 72° 28' N ĉe Ary-ma-arbareto (102° 15' E) ambaŭ en la valo de Khatanga-rivero, kaj ankaŭ la plej malvarmo-rezistema arbo en la mondo, tolerante temperaturojn sub - 70 °C en la Ojmjakon–Verĥojansk-regiono de Jakutio. Unu arbo en Jakutio estis registrita kiel 919-jaraĝa [2].
La daura lariko estas foje kreskigita en botanikaj ĝardenoj en Eŭropo kaj Nordameriko; ĝi estas ne facila arbo por kultivado en areoj kun mildaj vintroj ĉar ĝi estas adaptita al longa periodo de vintroripozo; la varma vintro-vetero en Britujo povas tenti ĝin de ekverdiĝi jam je la komenco de januaro, kaj la delikataj junaj folioj tiam estas mortigitaj per la venonta frosto. En ĝia indiĝena regiono, ĉiutagaj mimimumtemperaturoj super frostopunkto ne okazas ĝis malfrua majo aŭ junio, kun neniu plu frosto ĝis la mallonga somero estas finita.
Daur-larikaj strobiloskvamoj estas utiligitaj kiel nutraĵo de la raŭpoj de Cydia illutana.
La daura lariko (Larix gmelinii), estas larikospecio, indiĝena en orienta Siberio, kaj en najbara nordorienta Mongolujo, nordorienta Ĉinujo (provinco Hejlongĝjango) kaj Nord-Koreujo.
Larix gmelinii, llamado vulgarmente alerce de Gmelin,[2] es una especie arbórea perteneciente a la familia de las pináceas. Es originaria del este de Siberia, y las vecinas Mongolia nororiental, China nororiental (Heilongjiang) y Corea del Norte.
Es un árbol conífero de hoja caduca y tamaño medio que alcanza 10-30 m de alto, raramente 40 m, con un tronco de hasta 1 m de diámetro. La corona es amplia y cónica; tanto las ramas principales como las laterales están equilibradas, las laterales sólo cuelgan raramente. Los brotes son dimórficos, con el crecimiento dividido en largos brotes (típicamente 5-30 cm de largo) y llevando varias yemas, y brotes cortos de sólo 1-2 mm de largo con sólo una yema. Las hojas son aciculares, de color verde claro, 2-3 cm de largo; se vuelven de amarillo brillante a naranja antes de que caigan en el otoño, dejando los bortes marrón rojizo desnudos hasta la siguiente primavera.
Los estróbilos son erectos, ovoides, 1-2 cm (raramente 2,5 cm) de largo, con 15-25 escamas de semillas moderadamente flexionadas; son verdes (raramente púrpuras) cuando están inmaduros, volviéndose marrón y abriéndose para liberar las semillas cuando maduran, 3–5 meses después de la polinización. Los viejos conos normalmente permanecen en el árbol durante varios años, volviéndose de un negro grisáceo apagado.
Hay tres variedades:
La especie, estrechamente relacionada, Larix principis-rupprechtii, es tratada como una cuarta variedad (L. gmelinii var. principis-rupprechtii) por muchos botánicos; aparece en una región separada en el monte Wutai al oeste de Pekín, separada del típico L. gmelinii por alrededor de 1000 km, y es diferente en cuanto que tiene conos más grandes (2-4 cm) con más escamas.
Esta especie interactúa con el estrechamente relacionado Larix sibirica del centro y el oeste de Siberia donde se encuentran sus áreas de distribución a lo largo del valle del Yenisei; el híbriso resultante recibe el nombre de Larix × czekanowskii.
El nombre científico honra a Johann Georg Gmelin. Debido a la variabilidad de la especie, ha adquirido numerosos sinónimos en la literatura botánica, incluyendo L. cajanderi, L. dahurica, L. kamtschatica, L. komarovii, L. kurilensis, L. lubarskii, L. ochotensis.
Forma enormes bosques en la taiga siberiana del Este, creciendo a una altitud entre 50 y 1.200 msnm tanto en suelos pantanosos como bien drenados, incluyendo los suelos poco profundos por encima del permafrost. Es único en dos aspectos, por ser el árbol más al norte en el mundo, alcanzando 72° 31' N en el bosquecillo Lukunsky (105° 03' E) y 72° 28' N en Ary-Mas (102° 15' E) ambos en el valle del río Jatanga, y también el árbol más resistente al frío en el mundo, tolerando temperaturas por debajo de -70 °C en la región de Oimiakón–Verjoyansk de Yakutia, Rusia. Se ha documentado un árbol en Yakutia de 919 años de edad.[1]
Ocasionalmente crece en los jardines botánicos en Europa y Norteamérica; no es un árbol fácil de cultivar en zonas con inviernos templados pues está adaptado a largos períodos de descanso invernal; el tiempo invernal templado en Gran Bretaña puede hacer que salgan hojas a principios de enero, con las hojas juveniles entonces muertas por la siguiente helado. En su región nativa, las temperaturas diarias mínimas por encima de la congelación no aparecen hasta finales de mayo o principios de junio, sin más heladas hasta que acaba el breve verano.
Las escamas de los conos de L. gmelinii se usan como alimento por las larvas de la polilla tortrícida Cydia illutana.
Larix gmelinii fue descrito por (Rupr.) Rupr. y publicado en Trudy Botanicheskogo Muzeya Rossiiskoi Akademii Nauk 18: 41. 1920.[4]
Larix: nombre genérico que proviene del término latíno larix que significa "alerce" o "lárice".[5]
gmelinii: epíteto otorgado en honor del botánico alemán Johann Georg Gmelin.
Larix gmelinii, llamado vulgarmente alerce de Gmelin, es una especie arbórea perteneciente a la familia de las pináceas. Es originaria del este de Siberia, y las vecinas Mongolia nororiental, China nororiental (Heilongjiang) y Corea del Norte.
Dauuria lehis (Larix gmelinii) on heitlehine okaspuuliik männiliste sugukonnast lehise perekonnast. Ta on lähedane sugulane siberi lehisega (Larix sibirica), kellega hübridiseerub looduslikult levilate kattumispiirkonnas, mis on ligi 2500 km pikkune.[3]
Liigi ladinakeelne nimetus on antud saksa päritolu loodusteadlase Samuel Gottlieb Gmelini (1744–1774) auks[3], kes kogus taimi Siberist ja Dauuriast, mille järgi on puul ka eestikeelne nimi.
Liigil eristatakse nelja teisendit:[1]
Puu kasvab looduslikus levilas kuni 35 m kõrguseks, tüve läbimõõt on kuni 1,5 m. Väga sageli on puud oluliselt madalamad karmide kliimatingimuste tõttu. Leviku põhjapiiril ja ülemisel piiril mägedes kasvab ta tihti põõsakujulise kääbuspuuna. Võra on lahtine, tüve koor on noortel puudel sile ja punakaspruun, hiljem tumedam ja hallikam, plaatjas, pikisuunas lõhenenud.[4]
Juurestik on plastiline ja sügavamates muldades hästi arenenud. Kivises pinnases ja igikeltsas aga maapinnalähedane. Hästi ankurduvate juurte tõttu on küllalt tormikindel puuliik ja suudab kasvada väga tuulises Ohhoota mere rannikupiirkonnas.[5]
Pungad on ümara kujuga, läbimõõt 2–3 mm, veidi vaigused või vaiguta. Noored võrsed on umbes 1 mm läbimõõduga, tüüpteisendil kollakaspruunid, kuriili lehisel punakaspruunid, hiljem hallikaspruunid, tüüpteisendil paljad või veidi karvased, kuriili lehisel karvased. Okkad on ererohelised, sügisel kollased, 15–30 mm pikkused, pehmed ja elastsed, rombjad või lamedad, kahe vaigukäiguga.[4]
Isasõisikud on 5–7 mm pikad, kollased. Käbid on lühikese ja kõvera rootsuga, purpurjaspunakad (harva rohelised), valminult pruunid, pikkus 0,5–1,5, läbimõõt 0,4–1,2 cm. Seemnete kestad on hallikad, helepruunide täppidega, 2–3 mm; tiivakesed umbes 10 mm pikkused, oranžikaspruunid.[4] 1000 seemne mass on vahemikus 1,1–8,0 g.[6]
Koos kõikide teisenditega on dauuria lehis üks laialdasemalt levinud okaspuuliike maailmas. Kasvukohtadeks on lähisarktilises kliimavöötmes asuvad tasandikud, jõemadalikud, madalamad mäed, soode ning rabade ümbrus. Kasvukoha kõrgus on vahemikus 300–1200 m üle merepinna.[4]
Dauuria lehis kasvab levila põhjaosas väga ekstreemsetes ilmastikutingimustes. Aasta minimaalsed õhutemperatuurid võivad talvel langeda alla –50 °C ning suve ja talve absoluutne õhutemperatuuride vahe võib ületada 100 °C. Levila põhjaosa aasta keskmised õhutemperatuurid on vahemikus –11...–17 °C, levila lõunaosas ja saartel –6...+4 °C. Aasta keskmine sademete hulk on Jakuutias veidi üle 200, Suur-Hinganis 400–500 ning rannikupiirkonnas ja saartel 600–1200 mm.[6][7] Vaatamata dauuria lehise väga suurele külmataluvusele, esineb puudel karmi kliimaga madalamates kasvukohtades sageli külmakahjustusi, mis põhjustavad noorte puude tüvede lõhenemist ja mitmeharulisust.[5]
Dauuria lehis ei ole kasvupinnase suhtes eriti nõudlik, kuid kasvab kõige paremini hästi vett läbilaskvatel ja viljakatel karbonaatsetel muldadel. Mullatüüpidest on levinud kuivad liivmullad, happelised leetmullad, parasniisked pruunmullad, raskemad gleimullad ja veega küllastunud turvasmullad. Väga suurel osal levilast esineb aga igikelts.[6][7] Väheste sademetega igikeltsa piirkondades annab suvel sulav igikelts puudele lisaniiskust. Sulamine põhjustab aga maapinna vajumist, mistõttu puude tüved vajuvad erinevatesse suundadesse viltu.[5]
Siberi idaosas laiuvad dauuria lehise metsad moodustavad tihti puhaspuistuid, mis on tihti tekkinud metsapõlengute tagajärjel. Kuigi üksikpuud ja väiksemad seemikud tavaliselt hukkuvad põlengute ajal, võivad vanemad puud paksema tüvekoore tõttu põlengu üle elada. Samuti on kõrgemate lehiste alumised oksad tavaliselt laasunud, mistõttu maapinna lähedal liikuv väiksema intensiivsusega tuli ei ulatu võrani. Maapinnani ulatuva võraga kuused ja nulud aga tavaliselt hukkuvad tules. Konkurentsi vähenemisel moodustuvad ulatuslikud dauuria lehisega domineerivad metsad. Niiskemates orgudes võib varjutaluv siberi kuusk metsapõlengute puudumisel lehise puistust välja tõrjuda. Suur-Hingani mäestikus esineb metsapõlenguid tavaliselt ühel korral 110–130 aasta jooksul, kuivemates sisemaa piirkondades aga kord 10 aasta jooksul. Kõige vanemad dauuria lehised kasvavad Jakuutia põhjaosas, väga kuivas ja karmis kliimas. Nende puude vanus võib ületada 800 aastat (kõrgus 8–9 m).[5]
Levila lõunaosas kasvab dauuria lehis niiskemates kasvukohtades koos korea kuusega. Mägede kuivematel mäenõlvadel koos hariliku männiga (Pinus sylvestris), lamedalehise kasega (Betula platyphylla) ja haavaliigiga Populus davidiana. Lamedalehine kask esineb tihti koos dauuria lehisega ka hiljuti põlenud piirkondades. Dauuria lehis asustab tihti ka lageraiutud metsaalasid.[5] Seguliikidena esineb veel lisaks eelnevalt nimetatule järgmisi puuliike: ajaani kuusk (Picea jezoensis), amuuri nulg (Abies nephrolepis), korea seedermänd (Pinus koraiensis), kääbus-seedermänd (Pinus pumila), siberi lehis (Larix sibirica), siberi seedermänd (Pinus sibirica) jt.
Dauuria lehis on ühekojaline okaspuu ning paljuneb seemnete abil. Ta hakkab käbisid kandma valgusküllases kasvukohas 9–12, puistus 20–25 aasta vanuselt. Seemnete idanevus on 18–77%, täisteralisus 23–84%. Tolmlemine toimub tuule abil aprillist juunini, seemned valmivad tolmlemisele järgneva aasta kevadel, misjärel käbid avanevad. Osa käbisid ei avane enne 3–4 aasta möödumist peale valmimist. Väga head seemneaastad esinevad 3–5 aasta järel. Ühel puul võib olla kuni 18 000, harva kuni 38 000 käbi. Noored puud kasvavad kõige paremini valgusküllases kasvukohas, kuid suudavad aastakümneid vanemate puude all varjus väga aeglaselt kasvada, valgusolude paranemisel paraneb juurdekasvu kiirus oluliselt.[6]
Dauuria lehise puit on väga kvaliteetne, tugev ja välistingimustes vastupidav. Kasutatakse palkidena, kaevanduste toestamiseks, vesiehituses, ehituskonstruktsioonides jm.[8]
Dauuria lehis (Larix gmelinii) on heitlehine okaspuuliik männiliste sugukonnast lehise perekonnast. Ta on lähedane sugulane siberi lehisega (Larix sibirica), kellega hübridiseerub looduslikult levilate kattumispiirkonnas, mis on ligi 2500 km pikkune.
Dahurianlehtikuusi (Larix gmelinii) on lehtikuusi, joka kasvaa pääosin Itä-Siperiassa, Mongoliassa ja Pohjois-Koreassa. Suomessa dahurianlehtikuusta esiintyy viljeltynä Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta rannikolla se viihtyy pohjoisempanakin.
Viljelypuut ovat usein kasvilajien välimuotoja. Dahurianlehtikuusi on ilmastollisesti kestävä, hyväkasvuinen ja teknillisesti laadukas puu ja kesävihanta. Dahurianlehtikuusi on kotoisin Siperiasta, ja sen siellä muodostamat metsät ovat maailman pohjoisimpia metsiä. Taimyrin niemimaalla tämä havupuu kasvaa jopa Chatanga-joen suulta pohjoiseen noin 72°50' leveydellä[2] ja Lana-joellakin 72° leveydellä. Laji kasvaa niin pohjoisessa kylmätalvisessa Siperiassa, koska kesät ovat siellä kuitenkin melko lämpimiä. Se kykenee selviämään ainakin 70 asteen pakkasista[3]. Tämä perustuu siihen, että dahurianlehtikuusi varastoi soluihinsa jäätymispistettä alentavia aineita, joita ovat tyydyttämättömät rasvat, sokerit, sokerialkoholit ja kalvoproteiinit[3]. Lisäksi dahurianlehtikuusi sietää lisäjuuriensa ansiosta ikiroutaa ja saattaa elää turvesoilla jopa 300-400 vuotta siinä missä tavallinen mänty on hengissä 50-70 vuotta[3].
Puu voi hyvissä oloissa kasvaa 35 m korkeaksi, mutta jää yleensä paljon pienemmäksi.[4] Paras kasvualusta on kalkkipitoinen savinen tai hiekkainen maa[5]. Mutta yleensä dahurianlehtikuusi kasvaa hieman kitukasvuisina suurina yhtenäisinä metsiköinä karuilla ylätasangoilla, soilla, hiekkamailla ja louhikoissa[6]. Dahurianlehtikuusi saattaa Baikal-järven takana kasvaa myös kuivilla aroilla[6]. Hyvin kylmässä vuoristojen metsänrajalla ja tundran rajalla laji kasvaa maassa matavana suikerona, joka ei ole noin 20 cm:n paksuista lumipeitettä korkeampi[5]. Lehdet ovat tasasoukkia, neulasmaisia, ohuita ja pehmeitä. Kävyt ovat vaaleanruskeita, 1–4 cm:n pituisia. Käpysuomut, joita on noin 15–40, ovat tylppä- tai lanttokärkisiä, usein vinoneliömäisiä. Peitinsuomut näkyvät tyvipuoliskossa. Puun pituuskasvu alkaa pitkähaaroista.
Dahurianlehtikuusi on yksikotinen kasvi, ja sen kukinnot ovat yksineuvoisia hedekäpyjä ja emikäpyjä. Puun runko on nuorella iällä mutkainen ja lenko. Vanhemmiten se suoristuu, mutta ei kokonaan. Nuoren puun latvus on kartiomainen, vanhalla lakkapäinen ja hyvin vanhalla vino. Dahurianlehtikuusi muodostaa runkovesoja. Puun valontarve on erittäin suuri.
Dahurianlehtikuusi (Larix gmelinii) on lehtikuusi, joka kasvaa pääosin Itä-Siperiassa, Mongoliassa ja Pohjois-Koreassa. Suomessa dahurianlehtikuusta esiintyy viljeltynä Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta rannikolla se viihtyy pohjoisempanakin.
Viljelypuut ovat usein kasvilajien välimuotoja. Dahurianlehtikuusi on ilmastollisesti kestävä, hyväkasvuinen ja teknillisesti laadukas puu ja kesävihanta. Dahurianlehtikuusi on kotoisin Siperiasta, ja sen siellä muodostamat metsät ovat maailman pohjoisimpia metsiä. Taimyrin niemimaalla tämä havupuu kasvaa jopa Chatanga-joen suulta pohjoiseen noin 72°50' leveydellä ja Lana-joellakin 72° leveydellä. Laji kasvaa niin pohjoisessa kylmätalvisessa Siperiassa, koska kesät ovat siellä kuitenkin melko lämpimiä. Se kykenee selviämään ainakin 70 asteen pakkasista. Tämä perustuu siihen, että dahurianlehtikuusi varastoi soluihinsa jäätymispistettä alentavia aineita, joita ovat tyydyttämättömät rasvat, sokerit, sokerialkoholit ja kalvoproteiinit. Lisäksi dahurianlehtikuusi sietää lisäjuuriensa ansiosta ikiroutaa ja saattaa elää turvesoilla jopa 300-400 vuotta siinä missä tavallinen mänty on hengissä 50-70 vuotta.
Puu voi hyvissä oloissa kasvaa 35 m korkeaksi, mutta jää yleensä paljon pienemmäksi. Paras kasvualusta on kalkkipitoinen savinen tai hiekkainen maa. Mutta yleensä dahurianlehtikuusi kasvaa hieman kitukasvuisina suurina yhtenäisinä metsiköinä karuilla ylätasangoilla, soilla, hiekkamailla ja louhikoissa. Dahurianlehtikuusi saattaa Baikal-järven takana kasvaa myös kuivilla aroilla. Hyvin kylmässä vuoristojen metsänrajalla ja tundran rajalla laji kasvaa maassa matavana suikerona, joka ei ole noin 20 cm:n paksuista lumipeitettä korkeampi. Lehdet ovat tasasoukkia, neulasmaisia, ohuita ja pehmeitä. Kävyt ovat vaaleanruskeita, 1–4 cm:n pituisia. Käpysuomut, joita on noin 15–40, ovat tylppä- tai lanttokärkisiä, usein vinoneliömäisiä. Peitinsuomut näkyvät tyvipuoliskossa. Puun pituuskasvu alkaa pitkähaaroista.
Dahurianlehtikuusi on yksikotinen kasvi, ja sen kukinnot ovat yksineuvoisia hedekäpyjä ja emikäpyjä. Puun runko on nuorella iällä mutkainen ja lenko. Vanhemmiten se suoristuu, mutta ei kokonaan. Nuoren puun latvus on kartiomainen, vanhalla lakkapäinen ja hyvin vanhalla vino. Dahurianlehtikuusi muodostaa runkovesoja. Puun valontarve on erittäin suuri.
Larix gmelinii
Le mélèze de Dahurie (Larix gmelinii) est une espèce d'arbre du genre Larix et de la famille des Pinaceae.
On rencontre ce type de mélèze à l'état naturel dans l'est de la Sibérie (Russie) et dans les régions adjacentes du nord-est de la Mongolie, du nord-est de la Chine (Heilongjiang) et de la Corée du Nord. Le mélèze de Dahurie forme de gigantesques forêts en Sibérie orientale à des altitudes comprises entre 50 et 1 200 mètres et sur des sols qui peuvent être marécageux ou bien drainés, y compris lorsque la "couche active" est de faible épaisseur du fait de la présence du pergélisol (permafrost). C'est un arbre aux caractéristiques exceptionnelles au moins à deux titres : c'est l'espèce qui arrive à pousser aux latitudes les plus élevées - on en trouve à la latitude de 72°30' nord dans la vallée de la Khatanga située dans la péninsule de Taïmyr, dans la forêt de Loukounski - et c'est également l'arbre qui peut supporter les froids les plus extrêmes : des spécimens poussent ainsi dans la région de Oïmiakon - Verkhoiansk en Iakoutie, où la température peut descendre jusqu'à −70 °C.
Le mélèze de Dahurie est un conifère à feuilles caduques qui peut atteindre de 10 à 30 mètres de hauteur pour un diamètre de 1 mètre. Le faîte de l'arbre est de forme conique et large; les branches principales comme les branches secondaires sont horizontales, ces dernières étant parfois tombantes. Les feuilles semblables à des aiguilles, de couleur vert clair et longues de 2 à 3 centimètres, deviennent jaune vif avant leur chute à la fin de l'automne.
Les cônes sont érigés, ovoïdes, longs de 1 à 2 cm (plus rarement de 2,5 cm) et comportent de 15 à 25 écailles. ils sont verts (plus rarement rouges) quand ils sont immatures puis deviennent marron quand ils parviennent à maturité et libèrent les graines, 3 à 5 mois après la pollinisation. Les vieux cônes restent généralement sur l'arbre plusieurs années en prenant une couleur gris-noir sombre.
L'espèce comporte 4 variétés :
Le mélèze de Dahurie peut s'hybrider avec le mélèze de Sibérie (Larix sibirica) espèce proche qui pousse en Sibérie occidentale et dont il côtoie le domaine dans la vallée de l'Ienisseï : l'hybride est connu sous l'appellation Larix ×czekanowskii.
Le mélèze de Dahurie peut parfois être cultivé dans des jardins botaniques d'Europe et d'Amérique du Nord. L'arbre pousse difficilement dans ces régions où les hivers sont doux car il reste en repos total durant de longues périodes hivernales et des températures douces durant l'hiver déclenchent l'apparition de feuilles dès début janvier qui sont tuées au premier froid (dans sa région d'origine, les gelées ne disparaissent que fin mai ou début juin).
Un arbre de cette espèce aurait atteint 919 ans en Iakoutie[1].
Du fait de la variabilité de l'espèce elle a reçu de nombreuses appellations dans la littérature scientifique.
Larix gmelinii
Le mélèze de Dahurie (Larix gmelinii) est une espèce d'arbre du genre Larix et de la famille des Pinaceae.
On rencontre ce type de mélèze à l'état naturel dans l'est de la Sibérie (Russie) et dans les régions adjacentes du nord-est de la Mongolie, du nord-est de la Chine (Heilongjiang) et de la Corée du Nord. Le mélèze de Dahurie forme de gigantesques forêts en Sibérie orientale à des altitudes comprises entre 50 et 1 200 mètres et sur des sols qui peuvent être marécageux ou bien drainés, y compris lorsque la "couche active" est de faible épaisseur du fait de la présence du pergélisol (permafrost). C'est un arbre aux caractéristiques exceptionnelles au moins à deux titres : c'est l'espèce qui arrive à pousser aux latitudes les plus élevées - on en trouve à la latitude de 72°30' nord dans la vallée de la Khatanga située dans la péninsule de Taïmyr, dans la forêt de Loukounski - et c'est également l'arbre qui peut supporter les froids les plus extrêmes : des spécimens poussent ainsi dans la région de Oïmiakon - Verkhoiansk en Iakoutie, où la température peut descendre jusqu'à −70 °C.
Le mélèze de Dahurie est un conifère à feuilles caduques qui peut atteindre de 10 à 30 mètres de hauteur pour un diamètre de 1 mètre. Le faîte de l'arbre est de forme conique et large; les branches principales comme les branches secondaires sont horizontales, ces dernières étant parfois tombantes. Les feuilles semblables à des aiguilles, de couleur vert clair et longues de 2 à 3 centimètres, deviennent jaune vif avant leur chute à la fin de l'automne.
Les cônes sont érigés, ovoïdes, longs de 1 à 2 cm (plus rarement de 2,5 cm) et comportent de 15 à 25 écailles. ils sont verts (plus rarement rouges) quand ils sont immatures puis deviennent marron quand ils parviennent à maturité et libèrent les graines, 3 à 5 mois après la pollinisation. Les vieux cônes restent généralement sur l'arbre plusieurs années en prenant une couleur gris-noir sombre.
Dáríulerki (fræðiheiti Larix gmelinii) er lerkitegund sem upprunnin er í austurhluta Síberíu og Norðaustur-Mongólíu, Norðaustur-Kína og Norður-Kóreu.
Dáríulerki er meðalstór sumargrænt barrtré sem er 10 - 30 m hátt og getur ummál trábols náð 1 me. Tegundir af Dáríulerki eru
Dáríulerki myndar stóra skóga í austur Síberíu og vex í 50-1,200 m hæð í grunnum jarðvegi fyrir ofan sífreri. Dáríulerki er það tré sem vex nyrst í heiminum (73°N) og það tré í heiminum sem þolir mestan kulda. Fundist hefur tré í Jakútíu sem er 919 ára gamalt. Erfitt hefur reynst að rækta daríulerki á syðri breiddargráðum þar sem það er aðlagað mjög löngum vetrardvala. Í heimkynnum þess er frost alveg þangað til seinast í maí eða júní og ekkert frost svo aftur þangað til sumri lýkur.
Il larice della Dauria (Larix gmelinii) è una conifera della famiglia delle Pinacee (Pinaceae).
Il larice della Dauria è un albero deciduo di portamento da conico a colonnare stretto, che può raggiungere un'altezza di circa 35 metri e un diametro all'altezza del petto (DBH) di 1,5 metri. La corteccia degli alberi giovani è liscia e bruno-rossastra, ma in seguito diviene più scura, grigia e squamosa. La corteccia dei giovani alberelli, spessa circa 1 mm, è giallo-brunastra e successivamente diventa grigio-brunastra. Le foglie aghiformi, di colore verde chiaro, ingialliscono in autunno. Sono disposte a spirale sui rami lunghi e in fascetti di 20-30 sui rametti corti. Ciascun ago misura da 1,5 a 30 mm di lunghezza e da 0,5 a 1 mm di larghezza.
Il larice della Dauria è una pianta monoica, cioè con organi riproduttivi maschili e femminili presenti sulla stessa pianta, ma in fiori separati. I coni maschili, posti su brevi rametti, sono gialli e lunghi da 5 a 7 mm. I coni femminili sono posti in posizione eretta su brevi rametti, ai quali sono uniti da un peduncolo ricurvo. Gli strobili hanno una lunghezza da 0,8 a 4 cm e un diametro da 0,8 a 3 cm. Inizialmente sono cremisi, ma diventano marroni una volta giunti a maturazione; quelli più vecchi rimangono sull'albero fino a quando i rami non cadono. Ogni strobilo ha da 14 a 45 scaglie dei semi di forma da pentagonale a ovoidale, che misurano 0,5-1,5 × 0,4-1,2 cm nella parte centrale. Le scaglie di copertura misurano da un terzo a metà della lunghezza delle scaglie dei semi. I semi sono grigi con macchie marrone chiaro, di dimensioni di 2-3 × 1-2 mm, con le alette di colore arancio-marrone brillante di 10 mm. L'impollinazione avviene da maggio a giugno e i semi maturano a settembre.
Il numero cromosomico è 2n = 24.[2]
Il larice della Dauria è originario dell'Asia orientale. Solo raramente viene anche usato come pianta da parco.
È la specie di albero che si spinge più a nord (72° 30' N, 102° 27' E). Tuttavia, in condizioni climatiche così estreme, cresce solo fino a diventare un arbusto accartocciato. Inoltre, insieme al pino nano siberiano (Pinus pumila), è uno degli alberi più resistenti, in grado di resistere a temperature di −70 °C senza subire danni.
La prima descrizione della specie, ad opera di Franz Josef Ruprecht, risale al 1854. Il suo nome scientifico commemora l'esploratore della Siberia, nonché autore di Flora Sibirica, Johann Georg Gmelin.
Il larice della Dauria (Larix gmelinii (Rupr.) Kuzen.) ha i seguenti sinonimi: Abies gmelinii Rupr., Abies kamtschatica Rupr., Larix dahurica Trautv., Larix kamtschatica (Rupr.) Carrière.
Ne esistono quattro varietà:
Daūrinis maumedis (lot. Larix gmelinii, angl. Dahurian Larch, vok. dahurische Lärche, rus. Лиственница Гмелина / Listvenica gmelina) – pušinių (Pinaceae) šeimos, maumedžių (Larix) genties medžių rūšis.
Tai auganti šiauriausiai mūsų planetos medžių rūšis, kuri paplitusi net iki 72° 31' šiaurinės platumos. Auga Rytų Sibire: vakaruose arealas siekia Piasino ežerą, Baikalą, rytuose Lenos žemupį, Aldaną, Udos užutėkį, Burėjos kalnagūbrį, pietuose Amūrą, Mažojo Chingano kalnus, rytų Užbaikalę.
Daūrinis maumedis prisitaikęs prie itin rūsčių klimatinių sąlygų. Kalnuose auga iki pat medžių linijos, sudarydami žemmiškius arba krūmynus. Auga įdubose, durpinėse pelkėse, akmenuotose šlaituose. Esant palankioms sąlygoms auga drauge su pušimis, eglėmis, beržais.
Medis užauga iki 30 m aukščio, kamieno skersmuo siekia 20 cm. Jauni ūgliai šviesūs, ochros spalvos. Žievė rausva arba pilkšvai ruda, stora. Spygliai šviesiai žali 15-30 mm ilgio, minkšti, susitelkę į kuokštus po 25-40. Kankorėžiai 15-30 mm ilgio, ovalūs arba kiaušiniški. Mažus kankorėžius sudaro 20-25 žvyneliai, didelius 40-50. Sėklos subręsta rugpjūtį-rugsėjį.
Išskiriami keturi daūrinio maumedžio varietetai[2]:
Iliustruotas Lietuvos augalų genčių vardynas · Lietuvos vietinės medžių ir krūmų rūšys · Lietuvos išskirtiniai medžiai · Lietuvos svetimžemė dendroflora · Pasaulio išskirtiniai medžiai
Miškas · Miško skliautas · Lietuvos miškai · Pasaulio miškai (šalys pagal miškų plotą) · Miškų nykimas (neteisėtas miško kirtimas)
Miškininkystė (ekologinė miškininkystė) · Miško atkūrimas · Įveisimas · Miškų ūkis · Miškų urėdija · Girininkija · Eiguva · Lietuvos miškų institutas
Daūrinis maumedis (lot. Larix gmelinii, angl. Dahurian Larch, vok. dahurische Lärche, rus. Лиственница Гмелина / Listvenica gmelina) – pušinių (Pinaceae) šeimos, maumedžių (Larix) genties medžių rūšis.
De Aziatische larix (Larix gmelinii, synoniemen: Larix dahurica) is een larix die van nature voorkomt in Siberië tot in het noordoosten van Mongolië, het noordoosten van China (Heilongjiang), Noord-Korea en in Japan.
In Siberië vormt de Aziatische larix zeer uitgestrekte en grote wouden (taiga). Ze groeien op 50-1200 meter hoogte, op zowel moerassige als op goed gedraineerde gronden boven op de permafrost. De boom is uniek in twee opzichten, ten eerste omdat de Aziatische larix de noordelijkst groeiende boom ter wereld is (hij bereikte 72° 30' NB in Ary-Mas op 102° 27' OL) en het is ook de boom die het best tegen de koude kan aangezien hij temperaturen onder -70 °C tolereert. Een boom in Jakoetië is bekend omdat hij ongeveer 919 jaar oud zou zijn. Het is dus duidelijk dat deze boom ook heel oud kan worden.
Het is een middelgrote conifeer, die een hoogte van 10-30 meter bereikt (zelden hoger dan 40 m) en waarvan de diameter van de boomstam tot 1 meter lang kan zijn. De kroon is een brede kegel. Zowel hoofdtakken als zijtakken vormen verschillende lagen van de boom. De scheuten zijn langwerpig en bereiken afmetingen van 5-30 cm lengte. De scheuten worden verdeeld in kleinere scheutjes (de toekomstige naalden), die 1-2 mm lang zijn. De naalden zijn lichtgroen en 2-3 cm lang. Ze worden eerst geel en dan oranje, voordat ze in de herfst afvallen.
De kegels zijn dik, staan rechtop en zijn 1-2 cm lang, met gemiddeld vijftien tot vijfentwintig zaadlobben. Wanneer de kegels onrijp zijn, zijn ze groen (zelden paars) en gesloten, later worden ze bruin en openen zich om het zaad te verspreiden. De oude kegels blijven vaak aan de boom hangen en worden grijs tot zwart.
Binnen de Aziatische larix worden er drie variëteiten onderscheiden:
'Larix principis-rupprechtii wordt vaak door botanici gezien als een vierde variëteit als Larix gmelinii var. principis-rupprechtii. Deze heeft grotere kegels en dikkere zaadlobben, die verder uit elkaar liggen dan de andere variëteiten/soorten. Deze soort komt voor in het gebergte van Wutai Shan, ten westen van Peking in China.
De botanische naam is een eerbetoon aan Johann Georg Gmelin. Wegens de variabiliteit van de soorten, heeft deze boom in verschillende bronnen ook andere namen gekregen.
De Aziatische larix (Larix gmelinii, synoniemen: Larix dahurica) is een larix die van nature voorkomt in Siberië tot in het noordoosten van Mongolië, het noordoosten van China (Heilongjiang), Noord-Korea en in Japan.
In Siberië vormt de Aziatische larix zeer uitgestrekte en grote wouden (taiga). Ze groeien op 50-1200 meter hoogte, op zowel moerassige als op goed gedraineerde gronden boven op de permafrost. De boom is uniek in twee opzichten, ten eerste omdat de Aziatische larix de noordelijkst groeiende boom ter wereld is (hij bereikte 72° 30' NB in Ary-Mas op 102° 27' OL) en het is ook de boom die het best tegen de koude kan aangezien hij temperaturen onder -70 °C tolereert. Een boom in Jakoetië is bekend omdat hij ongeveer 919 jaar oud zou zijn. Het is dus duidelijk dat deze boom ook heel oud kan worden.
Mongollerk (Larix gmelinii, synonymer Larix dahurica, Larix cajenderi) er et bartre i lerkeslekta innenfor furufamilien. En underart, eller muligens selvstendig art, er Larix olgensis.
Treet blir 10–30 meter, i sjeldne tilfeller drøye 40 meter høyt. Stammen kan bli 1 meter i diameter, og trekronen er bred konisk. Den har to typer skudd, langskudd med spiralstilte nåler, og kortskudd med kransstilte nåler på eldre greiner. Konglene har 15-25 skjell. Nålene er inntil 2,5 cm lange og lysegrønne, men blir gule og felles om høsten.
Arten vokser i Sibir fra Jenisej østover til Kamtsjatka, nordlige Kina, Nord-Korea og Mongolia. Vest for Jenisej overtar sibirlerk (Larix sibirica). Mongollerk er blant de få treslagene som er i stand til å tåle det ekstreme klimaet og permafrosten i sentrale og østlige Sibir, og enorme områder er dekket av en åpen taiga bestående av mongollerk. På Tajmyrhalvøya vokser den helt opp til 72° 30' N ved Ary-Mas (102° 27' E), og er således verdens mest nordgående treslag.
Mongollerk er ganske sjeldent plantet i Norge, men finnes i Bjerkreim i Rogaland og i Skaun i Trøndelag.
Mongollerk (Larix gmelinii, synonymer Larix dahurica, Larix cajenderi) er et bartre i lerkeslekta innenfor furufamilien. En underart, eller muligens selvstendig art, er Larix olgensis.
Treet blir 10–30 meter, i sjeldne tilfeller drøye 40 meter høyt. Stammen kan bli 1 meter i diameter, og trekronen er bred konisk. Den har to typer skudd, langskudd med spiralstilte nåler, og kortskudd med kransstilte nåler på eldre greiner. Konglene har 15-25 skjell. Nålene er inntil 2,5 cm lange og lysegrønne, men blir gule og felles om høsten.
Arten vokser i Sibir fra Jenisej østover til Kamtsjatka, nordlige Kina, Nord-Korea og Mongolia. Vest for Jenisej overtar sibirlerk (Larix sibirica). Mongollerk er blant de få treslagene som er i stand til å tåle det ekstreme klimaet og permafrosten i sentrale og østlige Sibir, og enorme områder er dekket av en åpen taiga bestående av mongollerk. På Tajmyrhalvøya vokser den helt opp til 72° 30' N ved Ary-Mas (102° 27' E), og er således verdens mest nordgående treslag.
Mongollerk er ganske sjeldent plantet i Norge, men finnes i Bjerkreim i Rogaland og i Skaun i Trøndelag.
Modrzew dahurski (Larix gmelinii (Ruprecht) Kuzeneva, 1920) – gatunek drzewa z rodziny sosnowatych (Pinaceae Lindley). Występuje głównie w centralnej i wschodniej Syberii, a także w północno-zachodnich Chinach i Mongolii.
Roślina jednopienna. Liście opadające na zimę. Szyszki żeńskie mogą pozostawać na drzewie kilka lat.
Jest to najbardziej wysunięty na północ gatunek modrzewia, główny składnik tajgi świetlistej. Wytrzymuje mrozy do -70 °C.
Modrzew dahurski jest rośliną zmienną i posiada następujące odmiany:
Roślina ozdobna, uprawiana w ogrodach i parkach. Ma takie same wymagania jak modrzew eurojapoński, znosi jednak półcień i jest najbardziej mrozoodporny. Na Syberii żywicę tego gatunku (i modrzewia syberyjskiego) pozyskuje się w celu żucia (сера байкальская, жевательная смолка) i według producentów ma ona własności oczyszczające i dezynfekujące jamę ustną[4][5][6].
W zasadzie odporny, ale w cieplejszym klimacie może być atakowany przez ochojniki.
Modrzew dahurski (Larix gmelinii (Ruprecht) Kuzeneva, 1920) – gatunek drzewa z rodziny sosnowatych (Pinaceae Lindley). Występuje głównie w centralnej i wschodniej Syberii, a także w północno-zachodnich Chinach i Mongolii.
Dahurlärk (Larix gmelinii)[2] är en tallväxtart- Dahurlärk ingår i släktet lärkar, och familjen tallväxter.[3][4][5] IUCN kategoriserar arten globalt som livskraftig.[1]
Arten delas in i följande underarter:[3]
Arten beskrevs först av Franz Josef Ivanovich Ruprecht, och fick sitt nu gällande namn av Kuzen.
Wikimedia Commons har media som rör Larix gmelinii.
Wikispecies har information om Larix gmelinii.
Dahurlärk (Larix gmelinii) är en tallväxtart- Dahurlärk ingår i släktet lärkar, och familjen tallväxter. IUCN kategoriserar arten globalt som livskraftig.
Країни поширення: Китай (Хебей, Хейлунцзян, Цзілінь, Ляонін, Внутрішня Монголія, Шаньсі); Корейська Народно-Демократична Республіка; Монголія; Російська Федерація (Амурська область, Бурятія, Читинська область, Іркутська область, Камчатка, Хабаровський край, Курильські острови, Магаданська область, Примор'я, Сахалін, Якутія), Японія (Хоккайдо). Займає дуже велику площу і тому відбувається в широкому діапазоні середовищ існування: на рівнинних субарктичних рівнинах, в долинах річок, в горах, а також по краях боліт. Його діапазон висотна між 300 м і 1800 м над рівнем моря. Ґрунти страждають від вічної мерзлоти на більшій частині діапазону; клімат у великих частинах ареалу континентальний субарктичний, з дуже холодною зимою, і відносно сухий (400 мм до 500 мм). У більш морських районах кількість опадів піднімається до 1000 мм і більше. Це єдиний вид дерев в сх. Сибіру, який досягає граничних для дерев 72° 30' пн.ш., але в більш південній частині ареалу вид зазвичай змішується з Abies sibirica, Picea obovata, Pinus sylvestris. У бореальних хвойних лісах цей вид росте тільки на вічній мерзлоті або торф'яних ґрунтах. На високих болотах на Сахаліні і на Курильських островах зазвичай утворює чисті поселення, але на дещо сухих ділянках змішується з Abies sachalinensis var. sachalinensis, Picea jezoensis, Alnus hirsuta, Betula japonica, Betula ermanii, Salix. На гірських хребтів в морських умовах Північно-Східної Азії зростає з Abies nephrolepis, Abies holophylla, Picea obovata чи Picea jezoensis, Betula ermanii. Це дерево, а також Pinus pumila належать до найвитриваліших дерев, так як вони можуть витримувати температуру -70°С без ушкоджень.
Дерева до 35 м у висоту і 150 см діаметра на рівні грудей, часто набагато менше через суворі місця і кліматичні зони; з довгими, горизонтально розлогими гілками і відкритою кроною. Кора на молодих деревах гладка, червоно-коричнева, стаючи темнішою і сивішою з віком, лускатою і в поздовжньому напрямку тріщинуватою. Листки яскраво-зелені, жовті восени, довжиною 2—3 см. Пилкові шишки на коротких пагонах, 5-7 мм довжиною, жовті. Насіннєві шишки на коротких пагонах, пурпурно-червоні, дозрівши, коричневі, яйцевидо-довгасті; вони мають довжину від 0,8 до 4 см і діаметром від 0,8 до 3 см. Насіння сіре зі світло-коричневими плямами, косо яйцевидне, 2-3 × 1-2 мм, з бл. 10 мм, яскраво-оранжево-коричневими крилами. Запилення відбувається з травня по червень, насіння зріле у вересні.
Є надзвичайно важливим джерелом деревини на російському Далекому Сході, де забезпечує традиційні колодяні будинки, залізничні шпали, огорожі й ворота, а також деревину для будівництва, суднобудування (у Японії і Сахаліні), а також паперову промисловість.
Ніяких конкретних загроз не було визначено для цього виду. Цей вид відомий з кількох заповідників, а також зустрічається у великій кількості в дуже віддалених районах.
Це незавершена стаття про родину Соснові.Larix gmelinii là một loài thực vật hạt trần trong họ Thông. Loài này được (Rupr.) Kuzen. miêu tả khoa học đầu tiên năm 1920.[1]
Larix gmelinii là một loài thực vật hạt trần trong họ Thông. Loài này được (Rupr.) Kuzen. miêu tả khoa học đầu tiên năm 1920.
Исключительно светолюбива, но подрост может переносить лёгкое затенение под пологом материнского древостоя в течение десятков лет[7].
Вид Лиственница Гмелина входит в род Лиственница (Larix) семейства Сосновые (Pinaceae) порядка Сосновые (Pinales)[8].
В рамках вида выделяют несколько разновидностей:[8]
Исключительно светолюбива, но подрост может переносить лёгкое затенение под пологом материнского древостоя в течение десятков лет.
落叶松（拉丁语：Larix gmelinii），是落叶松属（Larix）下的一个物种。
落叶松是落叶乔木。叶线形，柔软，在长枝上散生，短枝上簇生；雌雄同株；球花单生于短枝；球果当年成熟，直立，种鳞不脱落；种子上端有翅。
落叶松最喜光，耐寒。均分布在高山地区，主要分布在西伯利亚东部、蒙古东北部、中国东北部和朝鲜。
落叶松木材坚实耐用，供建筑、杆、枕木等用处，树皮可制胶，又为观赏树。
这是一篇與植物相關的小作品。你可以通过编辑或修订扩充其内容。 
（ダフリアカラマツ Larix gmelinii のカテゴリ） 分類 界 : 植物界 Plantae 門 : 裸子植物門 Pinophyta 綱 : マツ綱 Pinopsida 目 : マツ目 Pinales 科 : マツ科 Pinaceae 属 : カラマツ属 Larix 種 : ダフリアカラマツ L. gmelinii 変種 : グイマツ var. japonica 学名 Larix gmelinii (Rupr.) Kuzen. ver. japonica (Maxim. ex Regel) Pilg.[2] 和名 グイマツ、シコタンマツ 英名 Dahurian Larch グイマツ（学名：Larix gmelinii var. japonica）は、マツ科カラマツ属の樹木。
和名に含まれる「グイ」はアイヌ語でグイマツをさす言葉であるクイ (kuy) に由来する。樺太アイヌなど樺太と沿海州の先住民に対する元明朝における呼び名「骨嵬」が、これに関係するという説がある[3]。
別名はシコタンマツ（色丹松）、シベリアカラマツ、ソレンカラマツ（ソ連唐松）、ダウリアカラマツ、ホクヨウカラマツ（北洋唐松）。
種ダフリアカラマツは、ダウリアおよびダフリアはバイカル湖の東からアムール川流域の西部までの地域の古称に由来し、種小名はヨハン・ゲオルク・グメリンに由来。多様な姿を見せることから L. cajanderi 、L. dahurica 、L. kamtschatica 、L. komarovii 、L. kurilensis 、L. lubarskii 、L. ochotensis といったシノニムを有する。
ダフリアカラマツは世界一北に分布する樹種で、北緯72度30分に及ぶ。西はタイムィル半島のピャシノ湖とバイカル湖を結んだ線、東はレナ川の下流域の大部分を含みアルダン川方面でその中流域から南の方向へオホーツク海のウダ湾、更にブレヤ山脈から南の方向へ向かい小興安嶺山脈の尾根沿いへ、ロシア国境のアムール川へ至る。分布域の南はザバイカル東部にあたる。
最適条件では樹高30 m、幹径80 cmに達する。極北ではがっしりとして背が低くなる。樹皮は赤みを帯びているかまたは淡褐色で、分厚く、古株の幹の下部には亀裂が走る。針葉は明緑色で長さ15〜30 mm、細長い線形、25〜40本を1束に截形。球果は15〜30 mmの楕円形。小さなもので20〜30個の鱗片が4列、大きなものでは40〜50個の鱗片が6列ある。種子は幅0.8〜1 cm、長さ1〜1.2 cmで、8〜9月に熟し、乾燥した天気の時に松毬が開いて40〜50°の角度で種子が落ちる。厳しい気候に耐える樹木であり、森林限界付近では樹高は低くなりハイマツのような姿をとる。最適環境は平地の湿地帯で、永久凍土や山岳地帯の岩場に疎ら。気候の厳しい場所では競合種はなく、最適状況ではトウヒ、マツ、カバノキなどとの混成林となる。
種ダフリアカラマツ L. gmelinii の変種としては下記のものがある[4]。
LOWER RISK - Least Concern (IUCN Red List Ver. 2.3 (1994))[1]
IUCNレッドリストでは、1998年版で種ダフリアカラマツ L. gmelinii が軽度懸念に評価されたが、更新が必要とされている[1]。
この項目は、植物に関連した書きかけの項目です。この項目を加筆・訂正などしてくださる協力者を求めています（プロジェクト:植物／Portal:植物）。 
