Vesikirput (Cladocera) on pienehköjen, kidusjalkaisiin (Branchiopoda) kuuluvien äyriäisten alalahko. Vesikirput puolestaan jaetaan edelleen neljään osalahkoon, noin 14 heimoon, 87 sukuun ja yli 400 lajiin. Useimmat vesikirput elävät sisävesissä, merissä eläviä lajeja on vähän. Tunnetuin vesikirppusuku on Daphnia, jota käytetään muun muassa koe-eläimenä ekotoksikologiassa, ympäristömyrkkyjen haitallisuutta arvioitaessa, sillä se reagoi niihin herkästi mutta myös sopeutuu[1].
Useimmat vesikirput ovat vedessä vapaasti uivia äyriäisiä, joilla tyypillisesti on takkimainen selkäkilpi eli carapax, joka muodostuu oikeasta ja vasemmasta kuorenpuoliskosta ja joka usein peittää lähes koko ruumiin raajoja lukuun ottamatta. Monilla lajeilla kaulamainen painauma erottaa pään muusta ruumiista selvästi. Päästä suuntautuu usein eteenpäin otsapiikki (rostrum).
Vesikirpun otsassa on pariton verkkosilmä, joka on syntynyt kahden silmän yhteensulaumasta. Useilla lajeilla on myös yksinkertainen naupliussilmä. Ommatidien eli osasilmien määrä vaihtelee paljon, lajien saalistustavan mukaan. Kasviplanktonia suodattavilla Daphnioilla on vain 22 ommatidia, petovesikirpuilla enemmän, esimerkiksi Evadnella 80 ja Leptodoralla 300. Pedot tarvitsevat tarkkaa näköä saalistaessaan. Etumainen tuntosarvi- eli antennipari on pieni ja siinä on lähinnä tuntoelimiä. Toiset antennit puolestaan ovat suhteettoman suuret ruumiiseen nähden, ja ne toimivat äyriäisen pääasiallisina uinti- ja saalistuseliminä. Nämä soutusarvet ovat kaksihaaraiset, ja niissä on sulkamaisia sukasia. Monilla lajeilla sarviparit ovat toisiinsa kiinnittyneet. Tuntosarvien yhtaikainen alaslyönti saa aikaan vesikirpun nykivän, hyppivänoloisen liikkeen. Suu leukaosineen on pään alapuolella.
Vesikirpun keskiruumis (thorax) on lyhyt ja koostuu 4-6 jaokkeesta. Naarailla selkäkilven (kuoren) ja itse selän väliin jää vapaa tila joka toimii eläimen hautomataskuna (marsupio), jossa munat kehittyvät. Eläinplanktonia saalistavilla petovesikirpuilla kuori on vaatimaton ja itse asiassa peittää ainoastaan hautomataskun.
Jalkojen rakenne vaihtelee ruokailutapojen mukaan. Useimmiten vesikirput käyttävät jalkaraajojaan siilatakseen vedestä pieniä ravintohiukkasia; tätä varten tiuhaan, jopa 500 kertaa minuutissa lyövät jalat ovat hienojen sukasten reunustamat.
Useimmat vesikirput lisääntyvät sekä suvullisesti että partenogeneettisesti, so. ilman hedelmöitystä. Partenogeneettinen lisääntyminen on nopeaa ja tehokasta. Suvullisia munia monet lajit tuottavat vasta epäedullisten ympäristöolojen uhatessa kuten kuivan kauden lähestyessä. Tällöin hautomataskuun kehittyy erityinen munakotelo, efippium, jossa on vain pari suurikokoista hedelmöittynyttä ”lepomunaa”, ja jossa on kova ylimääräinen suojakuori, jonka turvissa lepomunat voivat säilyä talven tai pitkänkin kuivan kauden yli ja myös levitä pitkiä matkoja tuulen tai eläinten mukana.
Vesikirput (Cladocera) on pienehköjen, kidusjalkaisiin (Branchiopoda) kuuluvien äyriäisten alalahko. Vesikirput puolestaan jaetaan edelleen neljään osalahkoon, noin 14 heimoon, 87 sukuun ja yli 400 lajiin. Useimmat vesikirput elävät sisävesissä, merissä eläviä lajeja on vähän. Tunnetuin vesikirppusuku on Daphnia, jota käytetään muun muassa koe-eläimenä ekotoksikologiassa, ympäristömyrkkyjen haitallisuutta arvioitaessa, sillä se reagoi niihin herkästi mutta myös sopeutuu.
